VIA INTOLLERANZA EINGELADEN NACH: Amsterdam, Helsinki, Paris, Tokyo und seit gestern auch nach Warschau. – Ausschnitt aus einem finnischen Beitrag in Nuori Voima – ( erscheint in einem monat ).
Veröffentlicht am | Donnerstag, den 20.05.10 | Christoph Schlingensief
Christoph Schlingensief (s. 1960) kuuluu Saksan tunnetuimpiin ja tuotteliaimpiin nykytaiteilijoihin. Hänet tunnetaan etenkin teatteri- ja elokuvaohjaajana sekä aktionistina. Hänen kansainvälisesti eniten huomiota herättänyt työnsä on tähän mennessä ollut Richard Wagnerin Parsifal-oopperan ohjaus Bayreuthin festivaaleilla. Se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 2004. Schlingensiefin aiheet ovat vahvasti aikalaiskriittisiä ja henkilökohtaisia. Vuonna 2008 hän sairastui keuhkosyöpään ja on viime vuosina tematisoinut paljon juuri kuolemaa ja inhimillistä pelkoa. Suomalainen videotaiteilija Heta Multanen oli yhteistyökumppani teoksessa ”Die Kirche der Angst”. Sairastumisestaan Schlingensief kirjoitti teoksen ”So schön wie hier kann es im Himmel gar nicht sein”. Teatteriohjausten ohessa Schlingensiefin uusin projekti on syntymässä yhteistyössä arkkitehti Francis Keren kanssa Afrikan Burkina Fasoon. Projekti kantaa oopperatalon nimeä, mutta on ymmärrettävä laajemmin eläväksi ja jatkuvasti laajentuvaksi taide- ja kulttuurikompleksiksi, jonka yhteyteen tulee myös muun muassa koulu ja sairaala. Wienin Burgtheaterissa uusintaesitettiin huhtikuussa Schlingensiefin omaa sairautta ja Afrikka-projektin alkua käsittelevä Mea Culpa – ready made oper. Siellä hänen kanssaan keskusteli Satu Taskinen.
CS: Wenn in Burkina Faso die Sintflut stattfindet und die Häuser werden weggespült, dann bauen die am nächsten Tag wieder die Häuser auf. Das ist deren Form von Erlösung. Das ist bei uns nicht so. Wir können uns gar nicht mehr selber erlösen. Wir haben völlig verlernt, was eigentlich Gefahr bedeutet. Was eigentlich Selbsthilfe bedeutet. Wir wollen immer, dass man uns alles ergibt, dass man völlig versorgt wird, aber wenn der Zug einmal 5 Minuten zu spät kommt, dann rufen wir zu Hause an und sagen, ich weiβ nicht ob ich ankomme. Das ist so absurd, ja! Dass man bei solchen Minisachen, wie dass der Zug hat Verspätung, man behauptet, man käme überhaupt nicht mehr an. Man hat den Anschluss verpasst zu einem System Körper-Geist-Mensch, der sagt: Ich komme auch ohne den Scheiβ klar, ich organisiere das gerade selber. Also dieses Selbstbewusstsein findet man in Afrika.